Bittejä ja rytmiä valokuvissa

Valokuvaaminen on mukava harrastus. Syksyllä menin ensimmäisen kerran elämässäni valokuvauskurssille. Oli hyödyllistä kuulla ammattilaisen vinkkejä kuvaamisesta. En aikaisemmin ollut tietoisesti kiinnittänyt huomiota kuvan diagonaaleihin tai rytmiin. Rajaaminen oli sentään tuttua puuhaa.

Valokuva on vahva vaikuttaja. Sanoma yhtiön toimittajakoulun rehtori totesi, että yksi kuva voi valehdella enemmän kuin tuhat sanaa. Kamera ikuistaa tapahtumat silmänräpäyksen ajalta. Ne tai kuvan rajaaminen, voivat tuottaa katselijalle kokonaisuutta vastaamattoman mielikuvan.  

Harrastuksestani ollut paljon iloa ja hyötyäkin. Aikanaan esittelin ottamiani valokuvia silloiselle tyttöystävälleni. Hän kiinnostui kuvista ja niiden ottajasta. Olemme pian olleet neljäkymmentä vuotta onnellisesti naimisissa.  🙂

Lusikkaniemi

Tekniikan kehitys 

Kuvausta olen harrastanut jo vuosikymmeniä aluksi rippilahjaksi saamallani kameralla. Tuolloin tekniikka oli yksinkertainen. Ensimmäinen kamerani oli yksisilmäinen, itä-saksalainen peilikamera. Kameran suljinajat olivat hitaita, lyhin valotusaika 1/150 sekuntia, joten kamera ei sopinut nopeiden kohteiden kuvaamiseen. Salama oli käsisäätöinen ja sen lamppu kertakäyttöinen. Koulun kerhosta sai sentään lainata elektronisalamaa. Kiinteää valotusmittaria ei kamerassa ollut, vaan valotus piti arvioida. Itse päädyin ostamaan erillisen valotusmittarin. 

Kamera tarjosi järjestelmäkameran mahdollisuuksia irrotettavan objektiivin ansiosta. Optiikan piirtokyky ei ollut paras mahdollinen, mutta sillä tultiin toimeen. Nuoren pojan taskurahat eivät riittäneet erilaisten objektiivien hankkimiseen. Niinpä hankin loittorenkaat, jolloin saatoin hyödyntää normaaliobjektiivia lähikuvauksessa. Luontoharrastajana ryhdyin kuvaamaan kasveja, vaikka lintumies olenkin. 

Kasvikuvauksessa oli toinenkin etu. Kohdetta saattoi sommitella kaikessa rauhassa. Muutamalla otoksella sai haluamansa lopputuloksen. Filmiä ei tuhlaantunut. Pimiötyöskentelyn mahdollisuudet olivat heikot. Niinpä en itse juurikaan kehittänyt filmiä ja kuvia. Ajan säästämiseksi kuvasin diafilmille.

Seuraava kamerani olikin jo kehittyneempi järjestelmäkamera. Siihen hankin pienen zoomobjektiivin. Työelämä vaati aikaa, joten harrastukselle sitä ei juuri riittänyt. Matkoilla ja perheen parissa tuli kuvattua. Esikoisesta on runsaasti kuvia, mutta muiden lasten kohdalla tahti on jostain syystä hiipunut.

Puistometsä

Digitaaliaikaan

Runsas kymmenen vuotta sitten hankin ensimmäisen digitaalikamerani. Se oli aika iso mötikkä. Niin hintavakin se oli, että syntymäpäiväsankarin oli lahjarahojen lisäksi laitettava omasta pussista toinen mokoma vanhoja mummon markkoja saadakseen lahjatoiveensa toteutumaan. Kiinteä objektiivi ja pieni kuvakennon koko rajoittivat kuvausmahdollisuuksia. Kameran kuvista pystyi tekemään korkeintaan postikortin kokoisia kuvia. Kuvankäsittelyohjelma oli perin yksinkertainen.

Nykyiset digitaalikamerat tarjoavat lukemattomia mahdollisuuksia ja hinnat ovat laskeneet. Kennot ovat kehittyneet ja linssien piirtokyvyt parantuneet. Kotikameran kuviakin voidaan suurentaa voimakkaasti. Yksittäiskuvien lisäksi voidaan ottaa liikkuvaa kuvaa. Elektroniikka auttaa ja jopa korjaa kuvaajan virheitä. Tietokoneilla kuvia voidaan käsitellä rajattomasti. Niitä voidaan jopa manipuloida.

Nykyisin käytän matkoilla pientä pokkaria. Se kulkee mukavasti mukana. Harrastaessani kuvausta käytän järjestelmäkameraa. Siinä on niin monia eri mahdollisuuksia, että en edes hallitse niitä kaikkia. Automaatti mahdollistaa vaivattoman kuvien oton. Halutessani voin siirtyä taidekuvauksen asetusten puolelle ja testata omia taitojani.

Digitaalitekniikka on muuttanut kuvaamisen luonnetta. Se on helpompaa ja halvempaa.  Ennen kuvan sommitteluun tuli käytettyä enemmän aikaa. Nykyisin tulee otettua runsaasti kuvia, joista sitten jälkeenpäin toteaa puutteita sommittelussa. Kuvien laatu on laskenut lukumäärän kustannuksella.   

Mahtava on ollut valokuvaustekniikan kehitys puolessa vuosisadassa. Miten se vielä eteneekään seuraavina vuosikymmeninä.

Kommentti artikkeliin “Bittejä ja rytmiä valokuvissa”
  1. avatar Kari Jokinen sanoo:

    Valokuvaus on todella hieno harrastus. Meillä oli onni käydä Hämeenlinnan Lyseota, jossa oli mahdollisuuksia opetella asioita. Vieläkin muistan, miten silloin yli 60-vuotias fysiikan opettajani Polle oli puku päällä sunnuntaina rantapuistossa kontillaan kuvaamassa keväistä, en muista mitä kasvia, rantakivien välissä. Kun pysähdyin katsomaan, hän kertoi ostaneensa loittorenkaita, joiden lähikuvausominaisuuksia piti kokeilla. Siihen aikaan herrasmiehet olivat sunnuntaina puvussa, kauluspaita päällä ja solmio windsor solmuun viritettynä. Tottakai kengat olivat kiiltävät.

    Minulla tuo harrastus jatkui lyseoajan yli. Laimentui toki vanhemmiten, mutta säilyi toki lasten kehittymisen mukana. Valokuvaus muuttui vähitellen oman kronikan tekemiseksi. Valokuva-albumit ovat tavallaan elämäni päiväkirjoja. Lapset siinä olivat pääosassa.

    Valokuvaamiseen tuli tauko, tai ainakin laiska hetki silloin kun lapset alkoivat aikuistua. Kuvia tuli otettua yhä vähemmän ja käteen osuva laitekin yhä useammin oli järjestelmäkameran sijasta pieni filmipokkari.

    Digikuvaus tuli ympärilleni, mutta en heti siitä innostunut. Vanhana kuvaajana minua häiritsi tulosten karkeus ja epätarkkuus. Vielä 2005, viisi vuotta sitten, ei alle henkilöauton hinnan saanut ASA 800 tasoista digitallentavaa kameraa. Joulukuussa 2005 vihdoin ostin ensimmäisen 6,4G digikamerani, aika hyvän senaikaiseen tarjontaan suhteutettuna. Käytin kameraa, kokeilin, petyin joihinkin ominaisuuksiin ja ihastuin toisiin. Tarkkuuteen en ollut tyytyväinen.

    Digikuvauksen aloittaminen toi kuitenkin minulle vanhan harrastuksen uudenlaisena. Kun tuo vanha rajoite kuvamäärän kohtuullistamisesta kustannussyistä poistui, opin ottamaan paljon kuvia. Ja silloin opin, että se hyvä kuva on vasta se viides tai yhdeksäs kuva. Josta seurasi kiinnostus alkaa katsella kuvia tietokoneella ja vertailla niitä. Ja sitten hankin kuvakäsittelyohjelman, Phoshopin, jolla pystyi tekemään kaikenlaista.

    Kun kuvat alkoivat näyttää paremmilta, kiinnostus kasvoi. Voisiko noita tehdä vielä paremmiksi? Totesin, että kun käyttää aikaa ja valitsee kuvauskulmia ja kuvaussäitä, se on mahdollista. Ja kun asiat sujuvat, tulee halu tehdä enemmän. Välineitä piti parantaa. Näin, että parempia oli olemassa.

    Nyt minulla on kohtuullisen hyvät välineet. Kiitos siitä kuuluu Löflundin Heikille, joka Raatikuvassa on jaksanut udella, millaisissa oloissa ja mitä kohteita haluan kuvata ja on auttanut valitsemaan oikeita laitteita. Laitepuolella on mahdollisuuksia vaikka miten paljon, siksikin olen kiitollinen Heikille, joka ammattilaisena on osannut ohjata minut pysymään osaamiseni mukaisissa välineissä. Paljon siinä on rahaa säästynyt.

    Kuvaamiseni keskittyy nyt lapsenlapsiin ja matkoihin. Aika paljon se on palautunut siihen aikaisempaan vaiheeseen, jossa kuvakokoelmat ovat päiväkirjan toinen muoto.

Jätä kommentti

css.php