Riemuylioppilaat vm-2017

Kun Suomi 1967 täytti 50 vuotta, perinteikkään Hämeenlinnan lyseon lukuvuoden päättäjäisissä 79 nuorta miestä sai painaa valkolakin päähänsä. Nyt maamme täyttäessä 100 vuotta, viitisenkymmentä harmaantunutta ja pyöristynyttä herrasmiestä kokoontui viettämään riemuylioppilasjuhlaa.

Alkuperäisestä joukosta kahdeksan veljeä on jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Osalla veljistä heikentynyt terveydentila ei sallinut saapumista tapaamiseen. Yleisesti myönnettiin, että ikä on meihin jo lyönyt leimansa. Yksi jos toinenkin vakuutti, että ei jaksa samalla tavalla kuin ennen nuorempana. Vanhojen miesten vaivoja ja muutakin kremppaa tuntui monella olevan.

Oli mukava nähdä koulutovereita vuosien takaa. Kaverin nimi ei ehkä heti tullut mieleen, vaikka piirteissä oli jotain tuttua. Sitten kasvojen profiili, silmät tai puhetapa palautti koulutoverin nimen muistin kätköistä.

Illanvietossa juttu lensi. Naurua riitti, kun Matti muisteli, mitä kaikkia jekkuja kouluaikana oli opettajille tullut tehtyä. Eipä olisi uskonut tästä arvokkaasta herraseurueesta, millaisia velikultia, me joskus olemme olleet. Muistoja vaihdettiin opettajista, Pollesta, Lohikäärmeestä, Mursusta, Pikku-Papista, Golgatan Olgasta, Tipusta, Nytkystä, Roudasta, Nevahaukasta ja monesta, monesta muusta.

Lyseossa oli hyviä opettajia, joita me murrosikäiset pojat arvostimme ja kunnioitimme. Jokaisella oli oma, persoonallinen tyylinsä, mutta he saivat meidät oppimaan.

Oli myös opettajia, jotka eivät onnistuneet motivoimaan meitä koulunkäyntiin. ”Ei matikkalinjalainen kieliä tarvitse.” Työelämässä jouduin minäkin toteamaan, että kieliä olisi pitänyt aikanaan opiskella paljon ahkerammin. Oppikirjojen puute, monisteet Shakespearesta ja silloinen opetustyyli virheiden etsimisineen ei kuitenkaan sytyttänyt.

Monessa eri ammatissa riemuylioppilaat ovat olleet isänmaata rakentamassa. Meistä tuli lääkäreitä, insinöörejä, lakimiehiä, upseereja, opettajia, matemaatikkoja, meteorologeja, maanmittareita, toimittajia, ekonomeja, yhteiskuntatieteilijöitä ja monen muun ammatin osaajia.

Mielenkiintoista oli todeta, että jotkut meistä olivat toimineet myös kansanvälisissä tehtävissä. Se ei ollut kovin yleistä siihen aikaan, kun päätimme koulunkäyntimme.  Tänään kansanvälisyys on arkipäivää.

Jotkut meistä ovat uhranneet vapaa-aikaansa yhteiseksi hyväksi toimimalla kunnallispolitiikassa.

Omat lakkiaisemme pidettiin aikanaan lyseon uudessa juhla- ja liikuntasalissa.  Nyt oli hienoa olla mukana Hämeenlinnan lyseon lukion ja aikuislinjan kevätjuhlassa Ritari-areenalla.

Markku puhui erinomaisesti nuorille ylioppilaille. Koulumenestys ei yksin ratkaise menestymistä elämässä. Oma motivaatio ja tahto ovat myös tärkeitä. Niitä nuoret tarvitsevat, kun joutuvat meitä riemuylioppilaita enemmän kilpailemaan työpaikoista. ”Labor improbus omnia vincit” pitää siis edelleen paikkansa.

Vanhan tavan mukaan lauloimme ylioppilaiden kanssa Gaudeams igitur´in ja tilaisuus päättyi yhteisesti laulettuun Suvivirteen. Lämpimät muistot palasivat mieleen.

”Vaikka lähdimme lyseosta, lyseo ei lähde meistä.” Niin se on.

Jätä kommentti

css.php